Tiistai 17.07.2012 - kotiin --->

Berliinin koneen pyörien ottaessa viimein maahan todellisuus iski meihin ja pudotti meidät siihen todellisuuteen mihin heräsimme koneessa –edessä olisi enää viimeinen nousu ja lento matkamme aikana. Tähän asti olimme tehneet jo 25 nousua ja laskua. Olimme hyvin hämmentävissä tunnelmissa, koska olimme todellisuudessa matkustaneet lähes kaksi päivää lentokoneessa yhteen mittaan kipeinä (Blondi-Heidin ollessa tässä vaiheessa jo täysin kuuro ja täyden flunssan kourissa) ja halusimme päästä vihdoin omaan kotiin parantumaan rauhassa. Toisaalta olimme näiden viiden viikon aikana tottuneet niin hyvin reppureissaajan elämään ja vauhdilla vaihtuviin maisemiin, ettemme halunneet kohdata koti Suomea ja päättää matkaamme sinne.

Berliinin kentällä meillä oli jatkolennon lähtöön aikaa kuusi tuntia, jonka käytimme tehokkaasti viettämällä aikaa kentän kahvilan sohvalla makuuasennossa oleillen. Mitä enemmän matkustustunteja kertyi päivän aikana, sitä hankalammaksi flunssa tuntui muuttuvan ja pitkä matkustus alkoi ottaa jo kunnon päälle. Puolessa välissä odotteluamme saimme itsemme kuitenkin vielä kentän Starbuck’s-kahvilan tiskille tilaamaan viimeiset chai-latet pitkään aikaan. Maku muuttui tässäkin ihanassa juomassa valtameren ylityksen myötä, eikä makuelämys ollut enää sama kuin maailmalla. Mutta saimmehan itsellemme taas hetkeksi kotoisan olon kaiken tämän kotiinpaluun vaikeuden keskellä J

Viimein matkustajat kuulutettiin Helsingin lennolle ja siirryimme omaan terminaaliin odottamaan viimeistä kotilentoamme. Olimme matkustaneet viimeiset viisi viikkoa näkemättä lähes yhtäkään suomalaista ja arvatenkin meidän piti jälleen liittyä tuohon kummalliseen pohjolan joukkoon terminaaliin tullessamme. Meidän tarvitsi tuskin tarkistaa oikeaa terminaalia terminaalin televisiopäätteeltä, sillä ympärillä olevat merkit kertoivat kaiken olennaisen. Ympärillämme oli perheitä ja pariskuntia, jotka valittivat lomansa epäkohdista kuuluvaan ääneen. Lisäksi joka toinen istumapaikka oli täyttämättä eli ei ollut vaikea tehdä johtopäätöksiä minkä kansakunnan keskellä olimme!

Askeleet tuntuivat raskailta meidän molempien astuessa Suomen koneeseen sisään. Tuskin jaksoimme hymyillä pirteille lentoemännille koneen sisäänkäynnissä, mutta saimme kuin saimmekin nostettua hieman suunpieliämme. Olimmehan tulleet juuri maasta, jossa osataan hymyllä 25 tuntia vuorokaudesta, jopa unissaan eli kyllähän hymyileminen meiltäkin tytöiltä onnistui! Päästyämme omille paikoillemme istumaan vaivuimme takaisin syvään horrokseen ja päätimme avata silmämme vasta koneen laskeutuessa Helsinkiin.

Helsinki tervehti meitä muutaman tunnin kuluttua pilvisellä säällä lentokoneen ikkunasta – emme siis olleet lentäneet ainakaan Suomen ohi! Yllättäen pieni innostuksen kipinä alkoi palaa meissä  Helsingin terminaaliin kävellessämme. Olimme suunnitelleet jo Los Angelesissa erityisen sisääntulon vanhempiamme varten, jonka toteutumista aloimme kerrata läpi odotellessamme laukkujamme karusellin lähettyvillä. Sillä aikaa kun odottelin laukkuja, Heidi kävi suorittamassa täydellisen muodonmuutoksen kentän vessassa. Heidin näkeminen valkoisissa vaatteissa ja punaisessa peruukissa sai minut todellisen hilpeyden valtaan ja naurulle ei meinannut tulla loppua ollenkaan. Oli huvittavaa nähdä oma kaveri aivan täysin tunnistamattomissa vaatteissa. Saman sai Heidikin kokea minun tullessa vessasta ulos muuttuneena.

Heidin saadessa omat laukut Heidi näytti lähdön merkkiä ja käveli itsevarmasti aurinkolasit päässään terminaalin ovista ulos, perheensä eteen. Itse odotin muutaman minuutin ja lähdin sen jälkeen kävelemään laukkujeni kanssa samaisesta ovesta ulos. Samalla kävellessäni otin puhelimeni esiin ja esitin englantia puhuvaa henkilöä. Nähdessäni vanhempani aloin vilkuttamaan toiseen suuntaan, ikään kuin olisin nähnyt ”omat tuttavani” siellä. Isääni tämä jäynä ei kuitenkaan mennyt täydestä ja siinä samassa hän tulikin jo halaamaan minua. Heidi oli jo jäänyt ansaan aikaisemmin päätellen siitä, että hän hymyili hämmentyneiden perheenjäsentensä keskellä! Kuulin äidiltäni, että Heidin äiti ei ollut tunnistanut Heidiä aluksi ollenkaan, vaan minun, Blondi-Heidin äiti oli tajunnut edessä kävelevän Heidin olevan se oikea Heidi :D Voimme siis sanoa yllätyksemme onnistuneen –ainakin osittain ;)

Kuten kuvitella saattaa jokaisesta ilmansuunnasta sateli uteliaita kysymyksiä ja meillä oli Heidin kanssa enemmän kuin yksi vastaus niihin! Välillä tuntui, että emme tienneet kuinka ja millä kielellä olisimme perheenjäsenillemme puhuneet, koska englanti oli vielä niin tuoreessa muistissa meillä kummallakin –ja sitähän olimme puhuneet lähes koko matkan lakkaamatta! Meidän molempien perheet tulivat siihen päätökseen, että jatkaisimme kuulumisten vaihtoa vielä tarkemmin matkamme puolessa välissä sijaitsevalla huoltoasemalla. Vaikka paljon olimme kirjoittaneetkin matkastamme blogiimme, tuntui, että monta tapahtumaa odotti vielä lisäselvennystä perheidemme puolelta.. ;)

Viiden viikon maailmaympärysmatka parhaan ystävän kanssa oli virallisesti tullut päätökseen ja edessä oli sopeutumisprosessi takaisin Suomen hyvin erilaisiin maisemiin. Kotiin saavuttuamme ymmärsimme kuitenkin yhden tärkeän asian tulevaisuudesta. Tämän kesän matkamme oli ensimmäinen matkamme yhdessä. Voi vain miettiä kuinka monta vähintäänkin yhtä upeaa matkaa meitä oli vielä odottamassa tulevina kesinä. Kirjahyllyllemme ilmestyy lähiaikoina ensimmäinen painettu versio blogistamme kirjan muodossa. Loput kirjahyllystämme onkin sitten vielä tyhjänä ja odottaa malttamattomina tulevien seikkailujen kertomuksia..

*Blondi-Heidi*